Tämä on perhejuhla vetosi Johanna mieheensä, joka keskittyneenä laati ruokalistaa uuden vuoden juhlapoitää varten. Analyysini ja henkilökohtainen ajatukseni heti tarinan alussa tunnen syvää. Turhautumista Johannan puolesta.

Nykypäivän Suomessa, jossa tasa-arvo on perusoletus. Valtterin asenne tuntuu poikkeuksellisen vanhanaikaiselta ja itsekkäältä. Johanna on uupunut ja hänen pyyntönsä on täysin kohtuullinen.

Kuultuaan vaimonsa sanat Valtteri rypisti kulmiaan ja kääntyi häntä kohti. Johanna, miksi sinä aina dramatisoit? Ystäväni ovat minulle kuin perhe.

Miten voisin juhlia tällaista juhlaa ilman heitä? Olemme odottaneet koko vuoden nähdäksemme toisemme. Johanna pyöräytti silmiään.

Aivan kuin te ette näkisi toisianne muina päivinä. Mikko roikkuu meillä muutenkin joka viikko ja Jari käi täällä kuin töissä. Muista en edes viitsi puhua.

Heti kun jotain tapahtuu, he ovat täällä. Puhuun. Aivan tosissani.

Vietetään tämä uusi vuosi yhdessä vain sinä ja minä. Sinä et siis välitä pätkääkään siitä, että haluan juhlia ystävieni kanssa. Mies siristi silmiään.

Johanna leimahti vihasta. Tunnen tässä kohtaa Johannan raivon omassa. Sydämessäni.

Kuinka sokea mies voi olla vaimonsa tusinakalle? Olen viisi vuotta tehnyt pelkästään sitä, että passaan teidän kovaäänistä porukkaanne. Miksi?

Sinulta ei saa mitään apua. Kulta. Pöydässä on oltava viittä erilaista salaattia, graavilohtaja.

Perunasalaattia. Valtteri matki vaimoaan ivallisesti. Ja kuinka paljon aikaa noiden ruokien tekemiseen menee?

Oletko koskaan miettinyt tuon teidän laumanne ruokkiminen ei todellakaan ole mikään pikkujuttu. Lämmin karjalanpaisti pitää tarjoilla valtavasti lisukkeita ja ehdottomasti itse tehtyjä karjalanpiirakoita ja leivonnaisia, koska sinun vieraillesi ei kuulemma kaupan valmisruoka kelpaa. Olen saanut tarpeekseni tästä joka vuosi sama juttu ja ne tyhjät viinapullot ja tölkit, joita raahaan palautukseen juhlienne jälkeen minua luultiin viimeksi asunnottomaksi.

pullonkerääjäksi. Mitä sinä sitten ehdotat? Valtteri kivahti.

Häntä alkoi kyllästyttää vaimon. Valitus. Johanna yritti koota itsensä.

Otin kaksi viikkoa talvilomaa. Jätetään tänä vuonna kovaääninen bilettäminen väliin. Mennään minun äitini luokse Kainuuseen.

Siellä voimme istua lämpimässä hirsimökissä ja nauttia rauhasta. En ole nähnyt häntä aikoihin. Jos et halua lähteä sinne, kutsutaan hänet tänne.

Minä järjestän romanttisen illallisen. Nainen yritti lepytellä miestään, mutta Valtteri pysyi järkähtämättömänä päätöksessään juhlia uusi vuosi kavereiden kanssa. Hän oli jo ehtinyt ostaa kalliit kuohuviinit, käsityöläisoluet ja kalliit lihat miesten iltaa varten.

Vaimon pyyntö tuntui hänestä äärimmäiseltä, epäkunnioitukselta hänen tarpeitaan kohtaan. Valtterin mielestä hän oli perheen pää ja hän päättäisi miten juhlitaan. Kuullessaan anopista hän tuhisi tyytymättömänä.

Selvä. Olkoon perhejuhla. Mutta se on nuorille tuollainen television ääressä istuminen ja Ylen uuden vuoden lähetyksen tuijottaminen on eläkeläisten hommaa.

Onko tuo viimeinen sanasi? Johannan äänessä kuului metallinen kaiku. Hän ymmärsi, ettei hän saisi mieheltään pisaraakaan ymmärrystä.

Vuosien varrella miehen tapa järjestää meluisia ryyppykemuja oli alkanut todella ahdistaa. Johannaa hän unelmoi hiljaisesta vaatimattomasta illasta ilman vieraiden passaamista ja sitä seuraavaa hirvittävää sotkua. Tässä vaiheessa tarinaa on pakko pysähtyä pohtimaan Valtterin narsistisia piirteitä.

Hän täysin ohittaa vaimonsa toiveet ja typistää tämän pelkäksi. palvelijaksi. Tämä on hetki, jolloin avioliiton henkinen selkäranka katkeaa.

Lopullisesti. Valtteri osoitti mielenosoituksellisesti huoneen nurkkaan, jossa seisoi. Kokonainen armeija juomapulloja.

Tämä on laskettu isolle porukalle. Hyvä on. Sitten minä lähden äidin luokse ja sinä saat suuren porukkasi kanssa.

Pärjätä aivan itseksenne. Näillä sanoilla Johanna marssi makuuhuoneeseen ja alkoi kiireästi pakata tavaroitaan. Selkänsä takaa hän kuuli.

No mene sitten äitisi luokse. Olen jo saanut tarpeekseni sinun oikuistasi. Kumpikin jäi poteroonsa.

Johanna mietti vielä hetken, pitäisikö hänen perääntyä, mutta Waltterin mielenosoituksellinen ignorointi aamulla sai hänet nappaamaan. Pakatun putkikassin, äidille ostetut joululahjat ja heidän kokkerspanielinsa. Ruskan koira vaistosi, että oltiin lähdössä ulos ja pyöri eteisessä.

Innokkaasti haukahdellen. Valtteri käänsi selkänsä Johannalle ja puhui kovaan ääneen puhelimessa. Huomioimatta vaimonsa lähtöä millään tavalla.

Johanna jopa viivytteli kynnyksellä, toivoen, että mies edes pyytäisi häntä jäämään tai ehdottaisi. Kompromissia. Mutta Valtteri oli täysin uppoutunut puheluunsa.

Joo, tottakai. Järjestetään isot pirskeet. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta.

Mitä väliä? Vaikka vaimo lähtee, me pärjäämme. Johanna kohautti olkapäitään ja työnsi ulkoo-oven auki.

Nainen nieleskeli kyyneliään ja astui hiljaa Helsingin loskaiseen aamuun vetäen koiraa hihnasta. Ruska hyppi iloisesti. Se ei malttanut odottaa pääsevänsä lumeen.

Tämä on tarinan sydäntä raastavin kohta. Henkinen kylmyys asunnon sisällä on paljon pahempaa kuin Suomen talven viima ulkona. Koiran alkuperä on myös klassinen esimerkki vastuunsiirrosta.

Valtteri oli aikoinaan halunnut koiran omaksi ilokseen. Johanna oli aluksi vastustanut, mutta lopulta juuri hänestä. Tuli koiran todellinen omistaja, joka huolehti lenkeistä ja ruokinnasta.

Valtterin laistaessa vastuusta täysin. Johanna otti koiran mukaansa, sillä edessä oli pitkä matka pohjoiseen paukkupakkasiin. Mutta vielä enemmän kylmyyttä tunkeutui naisen sydämeen, kun hän muisti miehensä jäätävän välinpitämättömyyden hänen lähtöään kohtaan.

Hän ei edes katsonut minuun, aivan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Johanna pyyhki kyyneleitään istuessaan taksissa matkalla rautatieasemaa. Kaikkialla vallitsi juhlava tunnelma.

Jouluvalot loistivat ja ihmiset kiirehtivät hymyillen. Nähdessään onnellisia pariskuntia Johanna tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Miten tässä kävi näin?

Halkeama heidän suhteessaan oli syntynyt jo kauan sitten. Melkein kaksi vuotta. Johanna oli tuntenut miehensä viileyden.

Valtteri ei koskaan ilmoittanut viivästyksistään tai työmatkoistaan ja hänen välinpitämättömyytensä pelotti. Johannaa. Johanna istui pitkän matkan Onnibuslinja-autossa matkalla melkein 500 kilometrin päähän äitinsä luokse Kainuuseen.

Tuttu kuljettaja antoi hänen viedä ruskan aivan auton takaosaan. Matkan aikana Johanna muisteli heidän suhteensa alkuaikojen kiihkeää romantiikkaa. Nyt tuosta hellyydestä ei ollut jäljellä.

Muruakaan miehen silmät olivat kuin paksun harmaan sumun peitossa. Useiden tuntien matkustamisen jälkeen, kun oli jo pimeää, Johanna ja Ruska seisoivat äidin punaisen rintamamiestalon edessä. Iäkäs äiti ymmärsi heti, ettei tyttären perheelämässä ollut kaikki hyvin.

“Miksi olet ilman Valtteria? Hävititkö miehesi jonnekin matkalla?” Äiti kysyy yrittäen kääntää asian vitsiksi. Johanna vastasi, että mies oli suostunut päästämään hänet yksin.

“Vai niin?” Äiti totesi terävästi: “Jos teillä olisi lapsia, hän ei varmasti olisi päästänyt sinua yksin.” Johanna kaivoi tuliaisia kassistaan välttäen äitinsä katsetta. Äiti laittoi pannukahvit tulille, otti esiin itse tehtyä leipäjuustoa ja lakkahilloa ja silitti ruskaa, joka haukkui innosta. “Miksi sinulla ei ole joulukuusta?” Johanna ihmetteli katsellessaan tupaa.

Täällä ei ole lainkaan juhlatunnelmaa. Haetaan kuusi, jotta olisi kuin minun lapsuudessani. Kuusi pitää hakea syvältä metsästä ja siellä on nyt niin kovat pakkaset ja paksut hanget, että minun on parempi pysyä sisällä.

Äiti vastasi kaataessaan. Kuumaa kahvia. Ei tämä ei käy päinsä.

Uusi vuosi on silloin, kun on kuusi. Perunasalaattia, nakkeja ja kuohuviiniä. Ilman kuusen ja havun tuoksua ei ole oikeaa tunnelmaa.

Huomenna menen metsään hakemaan kuusen. Anna minulle vain kirves. Huominen on huomenna.

Juo nyt kuumaa kahvia, lämmittele ja lepää. Äiti sanoi lempeästi. Seuraavana aamuna Johanna heräsi puupaneloidusta huoneestaan.

jossa tuoksui yhä puhdas mänty äidin tekemä kaurapuuro maistui taivaalliselta ja toi mieleen lapsuuden yhtäkkiä Johanna huomasi hyräilevänsä vanhaa muumilaulua hän päätti olla onnellinen huolimatta siitä mitä oli tapahtunut Johannan päätös lähteä metsään kuvastaa hänen sisäistä tarvettaan toimia ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiin Suomalaisessa kulttuurissa metsä on aina ollut paikka, jonne mennään rauhoittumaan ja etsimään itseään. Johannan päällä oleva lyhyt kaupunkitakki ei herättänyt äidissä luottamusta. Olisit samanen tullut sortseissa.

Äiti paheksui. En minä jäädy. Johanna huiskaisi, nappasi nurkasta kirveen ja lähti ruskakoiran kanssa kohti lähimetsää.

Äidin varastosta oli löytynyt onneksi vanhat huopikkaat, jotka pitivät jalat lämpiminä sekä nahkarukkaset. Päässään hänellä oli kaksinkertainen villapipo, mutta metsässä Johanna katui nopeasti. Pääkaupunkiseudun talvivaatteet eivät olleet mitään Kainuun paukkupakkasia vastaan.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. Vaikka hän sai kaadettua pienen kuusen, hän ei onnistunut lämpenemään edes fyysisen työn jälkeen. Yhtäkkiä hän tajusi, ettei ruskaa näkynyt missään.

Lumessa näkyi metsäjänikse. Jälkiä ja metsästysvaiston vallassa koira oli sännännyt niiden perään. Ruska, Ruska, missä sinä olet, tyttöni?

Johanna huusi unohtaen kylmyyden ja raahaten. Kuusta kainalossaan? Lopulta koiran haukku kuului ja ruska ryntäsi aukiolle häntä heiluen.

Mutta ilo vaihtui nopeasti epätoivoon. Johanna tajusi olevansa täysin tuntemattomassa osassa metsää. Suomen talvinen metsä on armoton ja eksyminen sinne ilman kunnon.

Varusteita voi olla hengenvaarallista. Kaikki männyt näyttivät samalta. Hanki upotti ja Pakkanen alkoi todella purra kiinni.

Tämä tästä vielä puuttui. Jäätyä tänne kuusta raahatessa. Johanna mutisi epätoivoisena ja oli purskahtaa itkuun.

Yhtäkkiä kuului koiran haukkua, mutta se ei ollut ruska. “Puitten välistä” ilmestyi suuri tummaturkkinen Karjalan karhukoira. Seuraavassa hetkessä esiin astui mieshahmo pukeutuneena paksuun karvakauluksiseen metsästystakkiin.

“Kuka te olette?” Johanna kysyi säikähtäneenä ja puristi kirvestä. Mies hymähti. Aioin kysyä samaa.

Mitä te teette täällä? Vieläpä kirveen ja koiran kanssa. Huolimatta miehen paksusta parrasta hän ei vaikuttanut.

Pelottavalta. Olen eksyksissä. Tulin hakemaan kuusta enkä löydä takaisin.

Johanna vastasi. Hampaat kalisten. Pyry.

Rauhoitu. Mies komensi koiraansa, joka liehitteli ruskaa. Sitten hän kääntyi Johannaan.

Teillä on huulet aivan siniset. Minulla on ehdotus. Hirsimökkini on aivan tässä lähellä.

Voitte tulla sinne juomaan kuumaa mehua ja lämmittelemään ja sen jälkeen opastan teidät tielle. Mies esitteli itsensä. Aleksiksi, tämä kohtaamishetki on käänteenekevä.

Aleksi edustaa kaikkea sitä, mitä Valtteri ei ole. Turvallisuutta, huolenpitoa, rauhallisuutta ja aitoa yhteyttä. Luontoon.

Kun Johanna astuu Aleksin mökkiin, tuntuu kuin hän astuisi kokonaan uuteen lämpimään maailmaan. Aleksin mökki tuoksui tuoreelle leivälle ja havupuille. Nurkassa seisoi elävä.

Joulukuusi, koristeltuna vanhoilla valoilla, vaikka asunkin täällä erakkona. Muistan kyllä uuden vuoden. Aleksi hymyili nähdessään Johannan katseen.

Aleksin rauhallinen ja ystävällinen käytös viehätti Johannaa välittömästi. Aleksi antoi koirille ruokaa ja keitti nopeasti pannukahvit ja kaatoi mukeihin. Kuumaa marjamehua.

Pöytään hän nosti itse tehtyä lakkahilloa. Lämpö alkoi palata Johannan kehoon. Heidän keskustelunsa flutui uskomattoman luonnollisesti.

Aleksi kertoi asuneensa metsässä parisen vuotta. Päätin katkaista kaiken kertaheitolla ja aloittaa. Elämäni alusta hän sanoi vakavana.

===== PART 2 =====

Johanna tuntien yllättävää. Sielunsukulaisuutta, kysyi varovasti syytä. Seuraava paljastus Aleksin menneisyydestä syventää tarinaa upeasti.

Se osoittaa, että he molemmat ovat kokeneet petoksen ja sydänsurun. Aleksi oli ollut menestyvä johtaja suuressa kansainvälisessä pankissa Helsingissä. Hän oli rakastanut sokeasti silloista avopuolisoaan Lauraa.

Laura oli näyttävä, mutta urallaan laiska ja Aleksi oli aina auttanut häntä jopa hankkinut hänelle harjoittelupaikan rahoitusalalta. Laura valitti jatkuvasti uudesta pomostaan. Kaikki huipentui firman pikkujouluihin tuohon perisuomalaiseen petosten.

Näyttämöön. Aleksi oli ostanut kalliin sormuksen ja aikoi vihdoin kosia. Lauraa.

Kun hän saapui hakemaan naista tyhjentyneestä toimistosta yöllä, hän kuuli ääniä neuvotteluhuoneesta. Siellä hän näki elämänsä rakkauden, harrastamassa intohimoisesti seksiä sen saman pomon kanssa, jota nainen oli väittänyt vihaavansa. Aleksin kosto oli kylmän viileä.

Hän otti tilanteesta valokuvan, poistui vähin äänin ja kohtasi naisen myöhemmin kotona, kun tämä yritti valehdella illan tapahtumista. Aleksi löi todisteet pöytään ja antoi Lauralle viisi minuuttia. Aikaa pakata tavaransa.

Sen jälkeen hän sanoi itsensä irti Helsingin Oravvanpyörästäjä muutti pohjoisen rauhaan. Kun Johanna kuunteli tätä, hänen omat murheensa tuntuivat asettuvan uuteen valoon. Vaikka Aleksi oli luvannut viedä hänet tielle, ilta alkoi hämärtää.

“On jo myöhä”, Johanna sanoi pehmeästi. “Pimeässä eksyy vielä helpommin. “Sopiiko, jos jään tänne ja juhlimme uutta vuotta yhdessä?” Aleksi nyökkäsi hieman häkeltyneenä, mutta selvästi ilahtuneena.

Johanna soitti. Äidilleen. Äiti, älä huoli, olen turvassa.

Eksyynin, mutta tapasin erään mukavan ihmisen. Olen hänen luonaan. Vietän uutta vuoden täällä.

He valmistivat yhdessä illallisen. Aleksi kaatoi laseihin kotitekoista. Mustikkalikööriä, koska kuohuviiniä ei ollut.

Tämä on paljon parempaa kuin yksikään sampanja Johanna Hymiili. He kilistivät lasejaan uuden ja paremman vuoden kunniaksi. Yhteinen ymmärrys ja veto toisiaan kohtaan johti siihen, että he päätyivät suutelemaan ja viettivät yön yhdessä.

Henkilökohtainen reaktioni. Vaikka Johanna oli teknisesti vielä naimisissa, hänen avioliittonsa oli henkisesti kuollut jo kauan sitten. Tämä yö mökissä ei tunnu halvalta petokselta, vaan pikemminkin kahden rikkinäisen sielun syvältä, kohtaamiselta, pelastukselta.

Seuraavana päivänä Johanna laittoi viestiä Valtterille, mutta mies ei vastannut mitään koko päivänä, aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan naimisissa. Se vahvisti Johannan päätöksen. Hän ja Aleksi vaihtoivat numeroita ja loman.

Loputtua Johanna palasi Helsinkiin. Helsingissä häntä odotti yllätys, kun hän avasi asunnon oven omalla avaimellaan. Eeisä seisoi nuori puolipukeinen nainen aamutakissa.

“Kuka te olette?” nainen kysyi ylimielisesti. “Minä olen Valtterin vaimo”, Johanna vastasi tyynesti. Valtteri astui esiin ja tuijotti vaimoaan vihamielisesti.

Nainen, hänen vierellään piristyi ja kietoi kätensä miehen ympärille. Johanna vain jatkoi. Tavaroidensa pakkaamista kaikessa rauhassa.

Valtteri, minä haen avioeroa. Oletan, ettet vastusta. Johanna sanoi.

Valtterin äänessä kuului haavoittunut ego. On aivan eri asia jättää itse vaimonsa kuin tulla jätetyksi niin kylmän viileästi. Löysitkö jonkun lomallasi?

Hän virnuili olettaen, että vaimo vain yritti ärsyttää häntä. Oletetaan vaikka niin, mutta se ei enää kuulu sinulle. Johanna sanoi, otti matkalaukkunsa ja heitti asunnon avaimet eteisen lipastolle.

Tämä on Johannan voimaantumisen huipentuma. Hän ei jäänyt huutamaan. Ei itkemään, ei tappelemaan.

Hän vain lähti ja jätti menneisyyden taakseen. Suomalainen sisu ja itsenäisyys paistavat tästä teosta. Avioeropapereiden tultua vireille Johanna palasi pohjoiseen Aleksin luo.

===== PART 3 =====

Tällä kertaa mies oli häntä vastassa jo tien poskessa. Kun Johanna astui takaisin tuttuun hirsimökkiin, hän tiesi tulleensa kotiin. Koirat, Ruska ja Pyry, juoksentelivat riemuissaan pitkin lumista pihaa.

“Minulla oli sinua niin ikävä”, Aleksi tunnusti. “Mietin jatkuvasti. Miten saatoit seisoa siellä metsässä se kuusi kainalossa?

Ja miksi en ollut tavannut? Sinua aiemmin. Johannan äiti, joka oli aluksi järkyttynyt tyttärensä avioerosta, muutti mielensä täysin tavattuaan Aleksin.

Aleksi on juuri se mies, jonka tarvitset. Äiti totesi. Valtteri ei koskaan katsonut sinua tuolla tavalla.

Aleksi tietää. Mitä petos ja kipuvat ovat? Hän ymmärtää sinua.

Vuotta myöhemmin Johanna ja Aleksi menivät naimisiin ja vain viisi kuukautta. Sen jälkeen tapahtui jotain, mitä Johanna ei ollut koskaan uskonut. Mahdolliseksi hän tuli raskaaksi.

Hän ei ollut koskaan onnistunut tulemaan raskaaksi Valtterin kanssa, vaikka he olivat yrittäneet pitkään. Tiedätkö, tämä on minusta lopullinen todiste siitä, että meidän kuuluu olla yhdessä Aleksi sanoi vakavana, mutta silmät onnesta loistaen. Minäkin halusin lapsen Lauran kanssa, mutta hän ei suostunut.

Nyt minä haluan juuri sinut ja meille tulee yhteinen lapsi. Loppusanat ja analyysi. Tämä tarina on äärimmäisen kaunis muistutus siitä, että joskus elämän suurimmat virheet, kuten huonoon avioliittoon jääminen yö on vain pakko repiä auki päästäkseen eteenpäin.

Suomalainen metsä toimi tässä tarinassa. Katalysaattorina se pakotti Johannan riisumaan kaupunkilaisen suojakuorensa ja kohtaamaan todellisen aidon ihmisen. Valtterin ja Lauran kaltaiset pinnalliset.

Ihmiset jäivät omiin tyhjiin maailmoihinsa, kun taas Johanna ja Aleksi rakensivat todellisen kestävän elämän rehellisyyden ja rakkauden varaan.