Hiljattain hänen isänsä Ilmari oli ollut täynnä elinvoimaa, energinen ja aina. Valmiina uusiin seikkailuihin hän oli rakentanut suunnitelmia, nauranut kovaan ääneen, mutta nyt, nyt hän makasi arkussa kylmänä ja äänettömänä. Hänen kasvonsa olivat harmaat, välinpitämättömät ja jollain tapaa vieraat.

Siunaustilaisuus pidettiin vanhassa harmaakivikirkossa Tampereella. Kirkko oli tupaten täynnä. Ilaria oli tullut jättämään hyvästien moni, tutut, puolitutut, liikekumppanit ja tietenkin ystävät, jotka rakastivat häntä syvästi.

Minua koskettaa se, miten suru yhdisti kaikkia näitä ihmisiä. Kaikkien kasvot olivat yhtä harmaat ja etäiset. Jopa pappi luki rukoukset ja veisasi virret hiljaa.

Poikkeuksellisesti kirkossa tuoksui vanha puu ja palavat kynttilät ja ihmiset seisoivat kylki kyljessä. Arkun äärellä seisovalle elinalle tuli yhtäkkiä huono olo. Hän astui ulos kirkon ovelta, istuutui kirkkomaan pihlajan alle ja puhkesi lohduttomaan itkuun.

Miksi? Hän kysyy äänettömästi: “Miksi annoit hänet minulle ja otit heti pois? Onko tämä jokin sairas vitsi?” Kukaan ei vastannut.

Kertoessani tätä tunnen. Syvää myötätuntoa Elinaa kohtaan. Tuollainen menetys on musertava.

Hän muisti, kuinka oli yllättäen ja suorastaan ihmeen kaupalla tutustunut isäänsä. Mikä oli aikoinaan saanut hänet uskomaan kohtaloon. Elina oli viettänyt koko lapsuutensa pirkanmaalaisessa lastenkodissa tietämättä, kuka hänet oli sinne jättänyt.

Hän oli tottunut osaansa, ahdas neljän hengen. Huone oli ollut hänen kotinsa. Huonetoverit, perhe ja ohjaajat korvasivat vanhemmat.

Mutta sitten aivan kuin elokuvissa hänen peruskoulunsa. Päättäjäispäivänä isä ilmestyy paikalle. Musta Volvo pysähtyi lastenkodin aidan taakse, jonka toisella puolella juhlat olivat käynnissä.

Ilmari pukeutuneena tyylikkääseen vaalean harmaaseen pukuun ja kukkakimppu kädessään. Käveli hiekkakäätävää pitkin ja sanoi hiljaa, mutta vakaasti. Elina, Elina.

Virtanen. Niin Elina sai isän ja isäten. Elina oli tuolloin niin hämmentynyt, ettei hän edes kysynyt, miksi hän oli joutunut lastenkotiin ja missä isä oli ollut.

Koko tämän ajan hän oli vain äärettömän kiitollinen siitä, ettei ollut enää yksin maailmassa. Isä yritti usein aloittaa kertomaan menneisyydestä, mutta joka kerta hän vaikeni kesken lauseen, kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hän raapi kasvojaan ahdistuksissaan, yrittäen turhaan parantaa sisäistä tuskaansa. “Tämä yksityiskohta särkee sydämmeni.” Ilmari kantoi selvästi valtavaa, raskasta salaisuutta.

Ilmarilla oli vanha rintamamiestalo maaseudulla Ruovedellä, Suomen pystykorva nimeltä Tessi ja aina täydellisesti leikattu nurmikko. Siellä Elina heitteli palloa koiralle ja isä istui pihakeinussa juoden kahvia ja hymyillen tyytyväisenä auringossa. Mutta muutama päivä sitten, kun ostajat olivat tulleet hakemaan yhtä ilmarin myymistä autoista, ilmari oli tapansa mukaan vitsaillut, kunnes hän yhtäkkiä Kalpeni horjahti ja lyyhistyi autonsa konepeltiä vasten.

Elina oli ollut vieressä, mutta hän jähmettyi täysin kykenemättä tekemään mitään, vaikka ihmiset huusivat ja yrittivät elvyttää ilmaria. Ambulanssi ehti paikalle vasta vajaan tunnin kuluttua ja silloin kaikki oli jo ohi. Asialle ei voinut mitään.

Patologi oli huokaissut ojennettuaan kuolintodistuksen Elinalle. Veritulppa, kyse on minuuteista. Otan osaa.

Elina oli ottanut paperin vastaan. Täysin turtana ja pyörtynyt ennen kuin ehti edes ulos sairaalan ovesta. Nytkin hautajaisissa hän oli yhä kuin tunteeton.

Sen sijaan, että hän olisi itkenyt ääneen muiden naisten tapaan, hän vain tuijotti tyhjyyteen ja vaikeni. Sisällä oli vain valtava tyhjyys. Elina heitti kourallisen multaa arkun päälle ja lähti odottamatta edes hautakummun umpeen luomista.

muistotilaisuudessa paikallisessa seurakuntasalissa hän istui koskematta voileipäkakkuun tai kahviin. Ihmiset katsoivat häntä huolestuneena. Tulemme kaikki kaipaamaan häntä.

Isän ystävä Veikko sanoi Elinalle. Mutta niin kauan kuin muistamme hänet hän elää. kuulostaa kliseeltä, mutta se auttoi minua vaimoni kuoleman jälkeen.

Elina hymyili kiitollisena ja lähti kotiin. Hän halusi olla yksin. Hän heräsi ovikellon itsepintaiseen pirinään.

Elettiin kesäkuuta ja Suomen. Yöttömän yön valossa oli vaikea sanoa, mikä vuorokauden aika oli. Digitaalikello näytti varttia vaille puolta päivää.

Ovikello ei soinut. lakkaamatta ja Elina, hiukset pörrössä ja paljain jaloin, laahusti eteiseen. “En halunnut herättää sinua heti,” sanoi hänen poikaystävänsä Matias astuessaan.

“Sesän, ajattelin, että sinun pitää saada nukkua.” “Kuinka kauan minä nukuin?” Elina kysyy. “Kaksi vuorokautta, mutta näytät jo paljon virkeämmältä.” Elina säikähti, mutta turtumus valtasi hänet heti uudelleen. Sulokissa pyöri hänen jaloissaan vaatien ruokaa.

Jääkaappi oli tyhjä, mutta aina yhtä ennakoiva. Matias oli tuonut kaksi täyttä kauppakassia. Jokin Matiaksessa on aina mietityttänyt minua.

Hän on jotenkin liian täydellinen, liian laskelmoiva. Minun pitää käydä perunkirjoituksen takia maistraatissa. Elina sanoi suu täinä ruisleipää.

Heitätkö minut? Tottakai. Matias nööykkäsi, mutta käy ensin suihkussa.

Illalla voisimme mennä jonnekin tuulettumaan. Mitä jos ajaisimme isäsi talolle maalle? Siellä kylällä on huomenna kesäjuhlat.

Elina suostui. Matkalla Ruovedelle tapahtui onnettomuus, joka muutti kaiken. Harmi, miten Tessin kävi.

Matias sanoi viitaten koiraan, joka oli juossut kuorma-auton alle. Niinpä Elina huokaisi. Yhtäkkiä metsästä tielle hyppäsi valtava metsäjänis.

Matias käänsi rattia paniikissa oikealle. Auto luisui pölyiseen ojaan ja moottori sammui. Voi helvetti.

Matias kirosi huomatessaan eturenkaiden roikkuvan ilmassa. Pitää kutsua traktori apuun. Onneksi emme lentäneet suohon.

Voimme mennä kävellen. Elina hymyili ja alkoi yllättäen nauraa hysteerisesti kaatuessaan ojan pientareen ruohikkoon. Pelto, johon he olivat osuneet, oli aivan.

Keltainen voikukista. Matias kävi makaamaan hänen viereensä. Hyttyset inisivät ja ilma tuoksui vastaleikatulta heinältä.

Tämä hetki on mielestäni tarinan. Kauneimpia, vaikka se kätkeekin sisäänsä petoksen siemenen. Oletko miettinyt sitä asiaa?

Matias kysyy, kun esittelit minut isällesi puolitoista kuukautta. Sitten ja pyysin sinua vaimokseni. Elina nousi ylös.

Olen päättänyt. Suostun. Isä olisi halunnut sitä.

Matias taputteli taskujaan huvittuneena ja esitti unohtaneensa sormuksen, kunnes löysi sen ruohikosta. Elina laittoi kultasormuksen sormeensa. He jättivät auton ojaan ja kävelivät kylään.

Kosteassa metsässä hyttyset kävivät. armottomaan hyökkäykseen. Lopulta he saapuivat pitkälle kylätielle.

Päivää. Ukko Pekka. Elina huikkasi naapurin pitkäpartaiselle isännälle, joka siirteli.

Lautoja pihallaan. Mies mulkaisi altakulmien eikä vastannut. Aika tyly kaveri.

Matias totesi. Heillä oli isän kanssa paha rajariita. Elina selitti.

Isä taisi saada palan hänen maataan. Pekka on vieläkin vihainen. Ei tullut edes hautajaisiin.

Elina avasi isänsä talon portin. Piha oli kasvanut umpeen. Matias tarttui heti.

Raivaussahaan ja alkoi hommiin. Elina laittoi kesäkeittiössä ruokaa. Bensalta ja hieltä tuoksuva Matias söi ahneesti.

Pidetään häät täällä, Matias sanoi. Lina hymyili myöntyden, mutta hänen sydämessään oli yhä raskas suru. Kun hän katseli tummuvalle taivaalle, jossa satakieli lauloi hän tunsi hetken ajanoutoa.

Keveä. Matias oli, aivan kuten Elinakin, kasvanut lastenkodissa, mutta oli jotenkin käsittämättömällä tavalla rikastunut nopeasti perustaessaan polkupyöräliikkeen ja korjaamon Tampereelle. Hän vaikeni aina menestyksensä salaisuudesta ja Elina salli hänen pitää salaisuutensa.

Minusta tämä oli Elinalta naivia, mutta toisaalta kun on ollut koko ikänsä yksin, haluaa epätoivoisesti luottaa toiseen ihmiseen. Häiden jälkeen Matias palasi heti töihin kaupunkiin. Käydään häämatkalla sitten talvella jossain etelässä.

Hän lupasi. Elina jäi yksin maalle kunnostamaan isänsä taloa. Hän tapetoi ja maalasi.

Naapurin ukkopekka seurasi hänen raatamistaan aidan yli. Lopulta vanhan miehen sisu ei antanut periksi katsoa. Sitä yksin tekemistä.

Mitä sinä täällä yksin raadat? Pekka kysyi ja tuli auttamaan Elinaa raskaiden tiilien kantamisessa. Missä sinun miehesi on?

Hänellä on kiireitä kaupungissa. Elina vastasi vältellen. Pekalle, vanhan liiton miehelle oli vaikea ymmärtää, miten nuori terve nainen vain asui kotona.

Perintörahojen turvin elinallahan ei ollut juuri koulutustakaan, vain keskeetetty maatalousoppilaitos. Mutta vanha rajariita unohtui sillä hetkellä. Kyllä minä nyt yhdet kahvit voisin juoda, Pekka sanoi hymyhtäen.

Elina keitti kahvit ja tarjosi pullaa. Kuulin, että olet hyvä muuraamaan. Elina sanoi.

Tarvitsisimme saunaan uuden kiukaan. Ennen muurasin. Nyt on nivelrauma.

Pekka vastasi. Mutta poikani Valtteri on loistava muurari. Sanon hänelle, kun hän tulee käymään.

Pekka söi pullat, joi viisi kuppia kahvia ja näin täysin huomaamatta. Naapurusten välinen sota oli ohi. Tämä lämmittää sydäntäni.

Suomalainen naapurisopu löytyi usein yhteisen tekemisen ja kahvikupin ääreltä. Eräänä syyspäivänä, kun aamuusva nousi koivumetsän ylle, Elina oli keräämässä omenoita. Hän aikoi viedä niitä Pekalle.

Lähestyessään aitaa hän kuuli Pekan puhuvan jonkun kanssa. Mitä asiaa? Pekka kysyy äreästi.

Asuuko Virtanen täällä kysyy karkea vastenmielinen ääni. Ei täällä ketään asu. Pekka tuuskaisi, pamautti portin kiinni ja säikähti nähdessään Elinan.

Täällä pyörii kaikenlaista hiipparia. Pekka mutisi. Mutta älä pelkää.

Minä pidän sinua silmällä. Oliko se miehesi kavereita? Ei Matiaksella ole tuolla ystäviä.

Elina vastasi ihmetellen. Myöhemmin Elina lähti lähimetsään sienestämään. Metsä oli hänelle tuttu, täynnä, suppilo vahveroita.

Hän löysi upean apajan ja alkoi kerätä sieniä, kunnes yhtäkkiä hänen takanaan risu rasafti. Kuka siellä? Hän kysyi sydän hakaten.

Kului hetki. Vain tuuli humisi männyysä. Sitten kuului uusi rasahdus.

Elina yritti nousta, mutta sai kovan iskun päähänsä. Hän kaatui pehmeälle, sammalmättäälle ja menetti tajuntansa. Huppupäinen mies nosti hänet olalleen ja lähti kantamaan kohti kylää.

Tässä kohtaa tarina muuttuu painajaiseksi, joka saa veren hyytymään. Elina havahtui hereille pilkkopimeässä. Haju paljasti, että hän oli vanhassa puuliiterissä.

Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu nippusiteillä. Päästä vuoti. Verta.

Hän kuuli seinän takaa ääniä. Toinen niistä kuului ehdottomasti. Matiakselle.

Miksi helvetissä toit hänet tänne? Matias sihahti. Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

Sanoit, että pitää hoitaa homma niin, ettei jälkiä jää. En voinut vain heittää häntä suohon päivänvalossa. Karkea ääni vastasi: “Pidä turpasi kiinni.

Pimeän tullen heitämme hänet suonsilmäkkeeseen ja sillä selvä, muista, että saat rahasi vasta, kun homma on tehty. Elinan sisällä kuoli jotain lopullisesti. Hänen oma aviomiehensä, mies, johon hän oli luottanut, aikoi murhauttaa hänet perintörahojen tähden.

Se kylmyys, jolla Matias puhui hänen kuolemastaan, oli pahempaa kuin mikään fyysinen kipu. Mutta epätoivon sijaan Elinassa heräsi elämänhalu. Hän alkoi hangata nippusidettä liiterissä ollutta ruosteista lapiota vasten.

Yhtäkkiä ulkoa kuului Ukopekan ukkosmainen ääni. Paikoillanne missä tyttö on? Rauhoitu pappa.

Matias yritti neuvotella. Maksan sinulle paljon rahaa, jos katsot muualle.” Vastauksena kajahti laukaus. Ruudinkatku täytti ilman.

===== PART 2 =====

Pekka oli ladannut hirvikiväärinsä ja ampunut varoituslaukauksen. “Seuraava tulee polvilumpioon.” Vanha isäntä karjaisi. Palkkamurhaaja veti yhtäkkiä esiin puukon ja syöksyi kohti Pekkaa.

Elina, joka oli juuri saanut siteensä poikki, ryntäsi ulos liiteristä ja taklasi miehen maahan. Pekka iski miestä aseen perällä ja osoitti sitten piippua kohti. Matiasta, en pitänyt sinusta hetkeäkään.

Senkin limanulaskaa Pekka sylkäisi. Laita ystävällesi käsiraudat ja sido itsesi kiinni. Matias totteli vaitonaisena tuijottaen lasittunein silmin tyhjyyteen.

Kun poliisit oli soitettu, Pekka istutti tärisevän Elinan pihapenkille ja toi hänelle vettä. Nyt koitti hetki, jota en lukiessani osannut täysin odottaa. Ei Ilmari tainnut koskaan kertoa sinulle totuutta.

Pekka kysyi hiljaa ja lempeästi kuin oma isä. Ei hän ollut oikea isäsi. Elina tuijotti miestä epäuskoisena.

Me löisimme sinut yhdessä. Olimme molemmat poliiseja. Silloin oli hirvittävä pakkanen.

Helmikuu. Sinut oli jätetty pahvilaatikossa tien poskeen. Olit aivan sininen ja melkein kuollut.

Ilmari otti sinut syliinsä ja ajoimme suoraan sairaalaan. Sieltä sinut vietiin lastenkotiin, eikä meille. Kerrottu minne.

Ilmari ei antanut koskaan periksi. Myöhemmin hän perusti yrityksensä, alkoi viedä marjoja ja sieniä eteenpäin ja rikastui. Mutta ei hän rahaa itselleen halunnut.

Hän halusi löytää sinut, antaa sinulle tulevaisuuden. Kyyneleet nousivat Elinan ja minunkin silmiin. Nämä kaksi miestä, kaksi poliisia, olivat pelastaneet hänet ja Ilmari oli omistanut elämänsä hänen löytämiselleen.

Elina halusi mennä kysymään Matiakselta, miksi, mutta Pekka pysäytti hänet. Ei sinun tarvitse tietää. Pahuutta ei tarvitse ymmärtää.

Tule minun luokseni lepäämään. Muutama viikko myöhemmin Elina kävi katsomassa, miten Pekan poika Valtteri edistyi saunan kiukaan muuraamisessa. Valtteri pitkä ja leveäharteinen, pyyhki hikeä otsaltaan ja hymyli.

Tästä tuli suorastaan mestariteos Valtteri nauroi. Kiuas oli todellakin kaunis. taidolla ja sydämellä tehty.

Kuinka paljon olen sinulle velkaa? Elina kysyy. Valtteri katsoi häntä pitkään ja syvälle silmiin.

Hänen katseessaan oli sellaista aitoa rehellisyyttä ja lämpöä, jota Matiaksella ei ollut koskaan ollut. Sain jo palkkani, kun sain tehdä tämän. Sinulle, Valtteri sanoi.

Sitten hän rohkaisi mielensä: “Mitä jos kävisimme loonaalla vaikka Tampereella jossain kivassa ravintolassa?” Elina hymyili säteilevästi. “Mennään lounaalle, mutta käy ensin pesulla. Muuten meitä ei päästetä sisään.” He kävelivät vierekkäin kohti taloa.

Syksyinen päivä oli kirkas ja raikas. Vaikka menneisyys oli ollut täynnä kipua, petosta ja menetyksiä, heidän askeleensa suuntautuivat kohti valoisaa tulevaisuutta. Tämän tarinan opetus on minulle kirkas.

Todellinen rakkaus ja välittäminen eivät aina tule verisi teistä, vaan teoista. Ja joskus pahimpien myrskyjen jälkeen kohtalo antaa meille juuri sen ihmisen, joka on valmis rakentamaan kanssamme uuden lämpimän kodin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Elina ja Valtteri menivät naimisiin.

Jos tämä tarina kosketti sinua yhtä paljon kuin minua, pyydän, että painat tykkäysnappia. Yksi klikkaus, mutta minulle se merkitsee todella paljon. Kiitos.

M.

===== PART 3 =====